On hienoa kun lapset harrastavat jotain mikä tuo heille iloa. Mikä sen mukavampaa seurata omia ja muita lapsia nauttimassa tekemisestään. Mielenkiintoista on seurata myös muita vanhempia ja valmentajia. Heidän tekemistään ja tunteiden paloa. Omaa ajattelua ja tekemistäkin on tullut pohdittua ja muutettua. Niin valmentajana kuin vanhempanakin.
Tällä hetkellä on paljon puhetta vanhempien roolista lasten urheilussa. Lähinnä on keskusteltu negatiivisista asioista mitä tapahtuu seuroissa, katsomoissa ja käytävillä. Otsikon kuulin huudettuna lapsieni salibandy ottelussa. Joku isi innostui kun ilmeisesti oma poika sai pallon lapaansa puolessa kentässä. Teki mieli heittää kengällä huutajaa, mutta toivon kuitenkin vain mielessäni, että toivottavasti kyseisellä henkilöllä riittäisi muuta tekemistä aina lastensa harrastuspäivinä. Lisäksi tunsin häpeää ja toivoin, että kentällä olevat lapset eivät kuulleet kaikkea oikein. Varsinkaan vastustajan maalivahti. Toivottavasti vastustajien vanhemmat ei ajattele meidän kaikkien olevan idiootteja. Kyseessä oli silloin noin 9- vuotiaat pelaajat.
Ensimmäinen kysymys mikä minulla tulee mieleen on, että mikä on lapselle tärkeintä? Kuinka moni vanhempi on kysynyt lapseltaan, että miksi hän on mukana kyseisessä harrastuksessa? Vanhemman rooli on kysyä ja kuunnella ja toimia sen perusteella. Olla tukena, kuljettajana, pyykinpesijänä, välinehankkijana, maksujenmaksajana ja harrastuskaverina tai neuvojana mikäli lapsi sitä haluaa. Siis eräänlaisena managerina, mutta sillä erolla, että tästä kaikesta ei tule palkkaa eikä mainetta. Tai ehkä se palkka on se erinomaisen tyytyväinen ja mukava tunne siitä kun näkee lapsensa nauttivan harrastuksestaan. Mitä luultavimmin silloin tapahtuu kehitystäkin ja onnistumisiakin. Mitkä nekin ovat tärkeitä lapsen kehittymisessä kohti aikuisikää. Niin ja tietysti sitä NHL- paikkaa...
Kävin eilen ostamassa jalkapallon joululahjaksi urheiluvälinekaupasta. Tässä entisessä työpaikkassani juttelin vanhan kollegan kanssa ja keskustelussa sivuttiin tätäkin aihetta. Kollega palautti mieleeni sen minkä olin jo unohtanut. Asiantuntijat ostamassa lapsilleen urheiluvälineitä. Ehkä he ovat niitä samoja harrastuspaikoilla mesoavia vanhempia. Marginaali ryhmä, joka nostaa ihokarvat pystyyn. Kaikkien lajien, tieteiden ja taiteiden asiantuntijat. Nämä, jotka häikäisevät tiedoillaan ja kertomuksillaan myyjän kuin myyjän, tietysti hieman alentavasti. Ryhmä, jonka jäsenet poistuvat paikalta yleensä juuri sen epäsopivan tuoteen, liian jäykän mailan tai epäsopivien luistimien kanssa. Kyllä meidän Jani-Petteri on niin hyvä! Voi olla, että lapsi on hyvä, mutta kannattaa koettaa näyttää esimerkkiä. Vanhemmat ovat ne lähimmät esimerkin antajat. Maailmanmestarin asenne ilman edes piirinmestaruuden titteliä näyttää lähinnä typerältä, eikä opeta sen tapaista nöyryyttä, jota huipulle mielivän tulisi osata edes jonkin verran.
Palatkaa vanhemmat itse sinne juniorivuosiin jos olette joskus jotain harrastaneet. Itse ainakin muistan, että valmentajille huutavat ja katsomossa hölmöilevät vanhemmat saivat vain ikäviä tunteita aikaan. Kyllä lapset ajattelivat, että mikä tuota vaivaa ja miltäköhän sen lapsesta tuntuu? Mikäli ei ole harrastanut itse lapsena mitään ei kannata olla olevinaan asiantuntija, asiasta kun ei ole mitään kokemusta. Kannattaa kysyä lapsilta ja valmentajilta ja kuunnella mitä heillä on sanottavaa. Sitä kautta ehkä saada jonkinlaisen kuvan mitä lasten harrastaminen on.
Katsomossa voisi unohtaa sen fanaattisuuden. Kannustaminen kuuluu asiaan, mutta epäasialliset huudot eivät kuulu sinne. Tietysti toivoo oman lapsen joukkueen voittavan, mutta se mitä tappion hetkellä ja jälkeen tehdään on myös hyvä paikka kehitykselle. En tiedä mitä kehittää muiden syyttäminen, paitsi tietysti kykyä syyttää muita. Kun voitetaan kännykät salamoivat ja hymyt huulilla kehutaan kilpaa, kun hävitään pysyy puhelimet taskussa ja päivitykset somessa saa jäädä. Päivitellään sitten ääneen käytävillä ja jatketaan autossa. Lapsi kysyy mielipidettämme tuomarista tai peluutuksesta jos häntä se kiinnostaa.
Kaikille lapsille pitäisi antaa mahdollisuus hauskaan harrastamiseen, ei vain omalle. Kun olette katsomossa näyttäkää esimerkkiä ja kannustakaa kaikkia, myös vastustajaa voi kunnioittaa katsomossa. Ilman muita lapsia olisi omankin lapsen vaikea harrastaa ja kilpailla. Kokeilkaa asettua oman lapsenne paikalle ja miettikää miltä te näytätte ja kuulostatte hänen mielestä. Jos näette pelkkää positiivista kannattaa ehdottomasti kysyä lapseltanne olisiko hänellä jotain sanottavaa mikä palauttaisi teidät maan pinnalle.
Välillä tuntuu lasten kehityksellä olevan turhan kiire ja tuloksien pitäisi näkyä nopeasti. Ollaan niin malttamattomia ja keskittyneitä lapsen kehitykseen, että ei huomata omaa kehittämättömyyttä. Kuinka paljon ja miten lapsi on kehittynyt sanotaan nyt vaikka viimeisen vuoden aikana ja kuinka paljon sinä itse olet kehittynyt vanhempana samana aikana? Mitä luultavimmin lapsi on aika paljon edellä ja tämä tekee meistä vanhemmista sen heikomman lenkin tässä yhteisössä. Ehkäpä on hyvä, että suhde on aina noin, mutta ehkä se antaa myös perspektiiviä siihen kuinka paljon me vanhempina voisimme omaa tekemistä parantaa. Kehittämällä omaa tekemistämme autamme varmasti lapsiammekin.
Ehkä kannattaa aina harrastuspaikalle mentäessä miettiä, että kenen kaikkien harrastuksesta on kysymys ja miten itse parhaiten välttää pilaamasta sitä? Milloin, missä ja miten minun kannattaa olla, jotta häiritsen mahdollisimman vähän ja silti lapseni tietää minun välittävän?
