sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Koulunpenkillä

Tämän vuoden syksynä olen saanut tehdä töitä sijaisena yhdellä ala-asteella. Minulla ei ollut mitään aikaisempaa kokemusta opettamisesta koulussa, muuta kuin koulugolf tunneista mitä olen joskus aikaisemmin pitänyt. Kouluaineita olin tätä ennen "opettanut" vain omille lapsilleni. Noin 30 päivän ja noin 150 tunnin jälkeen on pakottava tarve kirjoittaa omista ajatuksista mitä on herännyt. 

Ensimmäisenä tulee mieleeni kuinka mukavaa työtä tämä on ollut. Koulu on pieni, jossa noin 200 oppilasta. Oppilaat ovat olleet 1-6 luokkalaisia ja jokainen heistä on omanlaisensa. Koulussa lähes kaikki tuntevat toisensa, oppilaat ja opettajat. On hienoa, että jokainen tervehtii tai ainakin luo katseen kun heidät kohtaan. Uskomatonta, että 150 tunnissa voi tutustua lähes 200 oppilaaseen. Kaikkien nimiä en vielä muista, mutta kasvot tunnistan ja se auttaa muistamaan asioita mitkä ovat tärkeitä. Omaa nimeäni kuulen vääneltävän moniin versioihin, tästä pitävät huolen lähinnä 1-2 luokkalaiset. On Arska, Turska, Ari Stevari, Pottupää (tämä on ihan sisäpiirin juttu) ja Partahirviönkin olen ollut. Uskon, että mikäli edes jotakin mahdollista oppia pystyisin tuomaan lapsille on minun tunnettava jokainen heistä mahdollisimman hyvin. Ei vain nimeä ja "leimaa", listaa ominaisuuksista mitä osaa ja mitä ei. Onko kiltti ja reipas vai vaikea ja ongelmallinen? Miksi lapsia edes pitää luokitella? Se vaikuttaa mielestäni heti suhtautumiseen heitä kohtaan. Itse olen kiinnostunut heidän maailmankuvasta ja jos sitä alkaa käsittämään pystyy sitä jakamaan jotakin omastakin. Oikeastaan tämä on aika helppoa. Se ei vaadi kuin jokaisen yksilön huomioimista, siis muuallakin kuin tunnilla. Tervehdystä, kehua, vitsailua, keskustelua milloin mistäkin ja aitoa kiinnostusta toisesta ja hänen kiinnostuksensa kohteista. Kyselemällä ja kuuntelemalla pääsee hyvin pitkälle. Matka aamulla parkkipaikalta opettajainhuoneeseen monien iloisien tervehdysten ja joskus keskustelun jälkeen sitä tuntee itsensä pirteäksi ja valmiiksi päivään. Toimii varmasti muillakin työpaikoilla ja yhteisöissä.

Opettajainhuoneessa käydään tässä koulussa hyviä keskusteluja. Usein koskien opettamista, valmentamista, valmentautumista, oppilaita... siis lähes aina työhön liittyvää. Ei siis vain kahvia ja pullaa. Ainakin tässä koulussa näyttäisi opettajien olevan kiinnostuneita osaamisestaan ja lasten osaamisesta. Osaavia opettajia kaiken kaikkiaan. Koulussa ei ole yhtään "erityisluokkaa", mikä on minusta hienoa. Kaikki oppilaat sekaisin ja omilla ominaisuuksillaan. Omien lasteni koulussa osa olisi luultavasti saanut jo jonkinlaisen ongelmaleiman otsaansa ja osalle suositeltu retkeä psykologille tai etappiin. Koulussa on tietääkseni yksi erityisopettaja ja kaksi avustajaa. Mahtavalla tavalla tämä opettaja suhtautuu oppilaisiin, hän tietää, että jokainen on erillainen. Jokaisella on omat vahvuudet ja heikkoudet. Jokainen on yksilö ja vielä lapsi. Oppilaat tuntuvat pitävän hänestä, miksiköhän?

Seuraava teksti on lainattu espoo.fi sivustolta missä selvitetään etapin tarkoitus: Etappiluokka tarjoaa intensiivistä pedagogista tukea oppilaalle, jolla on haasteita omassa kotikoulussaan. Etappiluokalle haetaan yhteisyössä oman kotikoulun oppilashuoltotyöryhmän kanssa. Lisätietoja antaa koulun johtaja. Etapin aikana pysähdytään oppilaan koulunkäynnin äärelle ja pohditaan uutta suuntaa hyödyntäen oppilaan vahvuuksia. Espoon etappiluokkien tavoitteena on auttaa oppilasta pedagogisin keinoin. Oppilaat opiskelevat etapissa kuusi viikkoa.

Uskon, että etapista on hyötyäkin. Liian monta kertaa olen kuitenkin kuullut opettajien suosittelevan tätä vaihtoehtoa minun mielestäni usein turhaan. Opettajien tehtävä ei ole antaa diagnoosia mahdollisesta adhd:sta tai tourette syndroomasta. Minun mielestäni siihen lankeavat kokemattomat tai sitten osaamattomat opettajat. Mitä jos sinne lähetettäisiin opettajia joilla on haasteita omassa koulussaan. Siellä he voisivat tutustua intensiiviseen pedagogiaan ja pysähtyä koulunkäynnin äärelle pohtimaan oppilaan vahvuuksien käyttämistä hyväksi. Miten joiltakin puuttuu se ammattiylpeys parantaa omaa osaamistaan tärkeimmissä asioissa?

Monesti olen ihmetellyt miten jotkut opettajat pystyvät muuttamaan oman epäpätevyyden lapsen syyksi? Lapsella on oltava jokin ongelma kun oma ammattitaito ei riitä. Missä vaiheessa tulee se kysymys mieleen, että mitä jos tekisin itse jotakin toisin? Siihen ei ikävä kyllä aina riitä keskustelut vanhempien kanssa, missä kysellään onko kotona ongelmia tai olisiko antaa jotakin vinkkejä mitä pitäisi tehdä tai se ETAPPI. Jos jotain haluaa toiminnassaan muuttaa on hyvä aloittaa omasta ajattelusta.

Minusta siinä ei ole mitään ihmeellistä, että ala-asteikäistä ei välttämättä kiinnosta juuri käsiteltävä aihe tai aiheet. Saati, että 45 minuuttia tai 1,5 tuntia pitäisi istua, olla hiljaa ja tehdä tehtäviä. Joiltakin tämä onnistuu kohtuullisesti, mutta ei se ole oikeastaan kenellekkään tuon ikäiselle mahdollista. Aikuisenkin suorituskyky olisi maksimissaan jos joutuisi kuuntelemaan tunnin itselle yhdentekevää tylsää ihmistä, aiheesta mikä ei kiinnosta ja jos vielä olisi mahdollista pumpata aikuisen kehoon se lapsien  kinesteettisyys. Keskity nyt siinä ja jos et, on sinulla luultavasti keskittymisvaikeuksia. Ei puhettakaan, että puhujalla olisi parantamisen varaa omassa tekemisessään. Vai mitä? Niin ja harvalle tuon ikäiselle toimii motivointina lukiot tai työelämä. Hehän ovat lapsia eikä heillä ole niistä hajuakaan. "Jos et nyt opettele niin tulevaisuus voi olla aika vaikea sinulle." Ei tehoa, ei nyt eikä tulevaisuudessa. 

Sijaisena minä teen vain murto-osan siitä työstä mitä opettajat. Minulle valmistellaan tunnit valmiiksi, en ole vanhempien kanssa yhteydessä ja on paljon muutakin mitä en tee. Pidän tunnit ja valvon joskus välitunteja. Opettajien työ ei ole missään nimessä helppoa. Asiat harvoin menevät kuten on suunnitellut, kymmenien lasten hallitseminen luokkahuoneessa on erillaista kuin golfharjoitusalueella tai vaikka jääkiekkokaukalossa, missä lapset yleensä ovat omasta halustaan, tekemässä asiaa mistä pitävät. Arvostelunkin kohteeksi opettajat joutuvat varmasti usein ilman mitään siihen oikeuttavaa syytä. Kodeissa pitää panostaa myös koulutyöhön, harvat lapset pärjäävät vain koulussa saatavalla opetuksella. Jotkut tarvitsevat enemmän harjoittelua pysyäkseen perässä. Ei ole siis mielestäni vain koulun tehtävä opettaa kouluaineita. Eli samaan tapaan voi ihmetellä kodeissa tapahtuvia laiminlyöntejä, joista syytetään sitten koulua. Vanhempien kannattaa olla kiinnostuneita muustakin kuin vain koenumeroista ja tehdyistä läksyistä. Todettakoon tässä kappaleessa vielä, että minun mielestäni GTA 5 (K-18) ei sovi 7- vuotiaan pelattavaksi. Ei sitä, että se välttämättä pilaisi lapsen tulevaisuuden, mutta se vaikuttaa kehitykseen juuri nyt, mitä ja miten lapsi asioita kokee. Jokseenkin outoa aloittaa aamu sillä kun lapsi saavuttuaan luokkaan ilmoitaa muutaman eri asevaihtoehdon kertoo miten voisi ampua muita niillä. Leikkiähän se hänelle on, mutta ei ehkä parhaimmasta päästä.

Tällä kokemuksella olen täysi raakile koulumaailmassa. Ensimmäisinä päivinä olin kyllä kohtuullisen pihalla, mutta pienen koulun edut auttoivat valtavasti. Opettajat ovat olleet ystävällisiä ja avuliaita. Oppilaat ovat ottaneet minut hyvin vastaan, kukin omalla tavallaan. Tämä kaikki on auttanut minua. Tässä koulussa uskoni hyvään opettamiseen -tekisi mieleni sanoa valmentamiseen- noussut roimasti. Olen oppinut paljon uusia asioita ja kehittynytkin paremmaksi. Yksikään tunti ei ole vielä mennyt kuten olin sen luullut menevän ja jokaisen tunnin jälkeen olen miettinyt ainakin yhden asian mitä voisin parantaa ja yhden asian minkä juuri opin. Koski se sitten käsiteltävää aihetta, ryhmätyöskentelyä, oppilasta tai jotain muuta. Koulussa oppii aina jos vain haluaa oppia. Jos on mahdollisuus tehdä sijaisuuksia tai mennä jotenkin muuten tutustumaan koulumaailmaan niin suosittelen. Silmiä avaava kokemus.

  






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti