Startteri

Toimin elokuun alussa startterina ja tuomarina seurani mestaruuskilpailuissa Talissa. Perjantaina lähtivät vain miehet pelaamaan ja viikonloppuna liittyivät mukaan naiset, juniorit sekä seniorit omissa sarjoissaan. Heidän lähettäminen kentälle vei aikaa noin 14 tuntia yhteensä. Siinä ajassa ehtii hommien ohessa kuulla ja nähdä kaikenlaista. Oli tilaisuus huomata miten erillaisin asentein, keinoin ja selityksin kentälle lähdettiin.

Suurinta osaa varmasti jännitti, siis ainakin jonkin verran. Ehkä kaikkia hieman enemmän kuin normaalilla harjoituskierroksellaan. Se on inhimillistä ja kertoo, että asialla on jotain merkitystä. En tiedä mitä eri ihmiset jännittävät, mutta sitähän voi jokainen omalla kohdallaan pohtia mikäli haluaa. Jännitetäänkö avauslyöntiä, koko kisan tulosta, miltä näyttää muiden silmissä ja miltä oma tulos näyttää muiden silmissä? Syitä on varmasti lukuisia. Mitä pelko saa aikaan ennen kisan alkua, siis ennen ensimmäistä lyöntiä? Mitkä muut asiat muuttuvat kun kyseessä ei ole enään harjoituskierros omassa tutussa porukassa ja miksi ne muuttuvat? Onko kyseessä tietoinen ja tiedostomaton yritys mukautua kilpailutilanteeseen?

Nämä ovat omia tulkintojani, eikä ne välttämättä pidä paikkaansa. Kuitenkin oli silmiä avaavaa nähdä miten tutuistakin ihmisistä löytyi uusia puolia mitä en ollut ennen nähnyt tai kuullut. Ehkä sen takia, että itse on ollut pelaamassa, uppoutunut omiin "jännittämisiin" ja tapoihin.

Osalla jännitys tuo varmasti peliin sen lisämausteen minkä takia he pelaavat. Se laukaisee ajattelun taistelusta, mahdollisista onnistumisista, voitosta tai palkinnosta. Ilman pientä jännitystä peli olisi heille varmasti yhdentekevää ja tylsää.

Joillakin kilpailutilanne näkyi ja kuului hermoiluna. Puhetta tuli enemmän kuin yleensä tai joillakin vähemmän. Joidenkin oli vaikeaa jopa keskittyä kuuntelemaan lyhyttä ohjeistusta kilpailumääräyksistä. Ei joko kuultu mitään tai ainakaan ymmärretty tai sitten oli pakko yrittää puhua päälle, koska oli pakko kysyä kilpailumääräyksistä joita olin juuri selittämässä. Minua asia huvitti ja ymmärrän, että näin voi käydä. Ihmisen ei aina voi itselleen mitään, varsinkaan jos ei ole tietoinen asiasta.

Osa haki vertaistukea toisistaan. Ryhmässä pohdittiin ennen kilpailun ensimmäistä lyöntiä kuinka haastava lyönti on kyseessä. Eräs kertoi sen olevan haastavin koko kilpailussa. Muut nyökyttelivät päitään. Itse pohdin, että pumpataanko tässä energiaa tulevaan avaukseen vai pyydetäänkö jo valmiiksi lupaa lyödä surkeasti. Että ei itse pety eikä sitten muutkaan. On hyvä syy epäonnistua, kuitenkin varmaankin toivotaan, että tulispa nyt kuitenkin edes kohtuullinen.
-"Mähän sanoin!!"
ja siihen perään
-"Katsotaan nyt tuleeko tästäkään kisasta mitään?"
tai
-"Voi jumal..., tätä tää taas on!" 
Välillä siis tuntui oudolta toivottaa perään hyviä pelejä nautinnollista pelipäivää. Toivotin kuitenkin. Lähes kaikki sanoivat kiitokset ja hymyilivät avauslyönnin laadusta huolimatta. Muutamilla näkyi hieman hapanta naamaa ja he "tiesivät" kisasta tulevan rankka ja tuskainen taistelu. Siinä taistelussa ei ole mitään nautinnollista eikä siis syytä edes pieneen hymyyn. Minusta taisteluun ei kannata lähteä valkoinen lippu ylhäällä ja mieli maassa. Eikä sieltä kannata tulla poiskaan niin, oli tulos sitten mikä tahansa. Kunnon taistelussa annetaan se mitä pystytään ja sen kun tekee aina, voi oppia hyväksi taistelijaksi. Luultavasti oppii pelaamisestakin jotakin. Enempää ei tarvitse vaatia.

Muutamat muistivat käydä läpi vammansa ja pelaamattomuutensa ennen avaustaan. Ikään kuin sitten muut ymmärtäisivät mahdolliset huonot lyönnit tai tuloksen. Parempi olla jo etukäteen se selitys. Itse pohdin, että mitä tapahtuisi jos tämä taukoa pitänyt ja vaivainen paikalle tullut pelaaja voittaisikin koko kilpailun ja pelaisi elämänsä kierrokset? Tai mitä jos hän itse tietäisi etukäteen niin tapahtuvan, jaksaisikohan selitellä etukäteen mitään? Niin ja ketä oikeasti kiinnostaa? Missä on ne kaverit, jotka kertovat harjoitelleensa paljon ja hyvin? Joilla on keho kunnossa ja tunne, että pelissä oltaisiin valmiita rikkomaan ennätyksiä.

Toisen kierroksen tai kolmannen kierroksen startatessa sain joiltakin kuulla lähes kaikki edellisen päivän epäonnistumiset, niiden syyt tai tietämättömyyden niiden syihin. Ajattelin mielessäni, että tässähän ladataan  peliohjelmaa kovalevylle! Tyydyin hymyilemään ja toteamaan, että ehkä se voisi tänään sujua paremmin. Epäilin kyllä hieman. Se vaikutti haittaohjelmalta, viruksineen ja troijalaisineen.

Sitten oli ne muutamat, jotka kehuivat kisan järjestelyjä, kentän kuntoa ja kuinka mukavaa heillä oli kaikesta huolimatta. Oli nautinto pelata. Ajattelin, että sitähän pelaaminen voisi olla. Nautintoa.

Monissa ryhmistä oli positiivinen henki. Eräässä jopa niin, että muistan sen vieläkin. Heillä tuntui olevan hauskaa. Naurua ja positiivista asennetta. Yhdessä toivottivat toisille hauskaa kierrosta ja hyviä pelejä. Olisiko nämä tajunneet enemmän kuin moni muu tästä lajista ja pelaamisesta? Ehkäpä, mutta ei kuitenkaan ihan täydellisesti. Siirryttyäni lounaan jälkeen tuomarointi ja katsoja rooliin näin samaisen ryhmän ja sen miten se oli muuttunut. Hauskaa ei enään näyttänyt olevan. Ainakaan yhdellä. Näytti, että hän oli muodostanut oman yhden hengen ryhmän missä teemana oli murjotus ja puhumattomuus. Myös etäisyys muihin tuli olla riittävä. Kahdesta muusta en tiedä oliko hauskuus kadonnut vai oliko se olemassa, ehkä se oli vain piilossa. On vaikeaa iloita ja pitää hauskaa kun joku ryhmässä vetää energiat alas. Vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Milloin se hauskuus katoaa? Yksi huono lyönti, huono reikä, useampi huono lyönti, oma ennustus ennätyskierroksesta näyttää jäävän taas haaveeksi.

Todella moni kuitenkin suhtautui avaukseen mielestäni siihen kuuluvalla tavalla. Oli lyönti sitten täydellinen, sen vastakohta tai jotain siitä väliltä. Kohtuullisen neutraalisti, pienellä tyytyväisyydellä tai tyytymättömyydellä. Ensimmäinen lyönti kilpailussa kun ei ratkaise vielä yhtään mitään. Tai ei ainakaan pitäisi. Komeiden ja pitkien avausten jälkeen korteista löytyi isojakin lukuja. Yksi eagle tällä ensimmäisen reiän par 5 nähtiin ensimmäisenä päivänä. Kyllä, avaus oli hyvin sivukierteinen ja pituudeltaankin lyhyimpiä sinä päivänä. Pelaajan asenne sitäkin parempi. Hienoa!

Minun mielestä kenenkään ei tarvitse pyytää anteeksi tai hävetä suorituksiaan. Lopetetaan se! Minä ainakin ymmärrän, että golfissa voi käydä mitä tahansa. Vaikka kuinka osaisi ja yrittäisi niin tuloksena voi olla epäonnistuminen. Ei sitä tarvitse selittää tai pyytää anteeksi. Tulokset eivät määritä ketään ihmisenä. Kenenkään ei pitäisi ajatella niin itsestään eikä muista. Olivat ne sitten onnistumisia tai epäonnistumisia. US PGA Championshipissä loistavasti pelannut ja sijoittunut Mikko Ilonen tuskin pitää itseään nyt parempana ihmisenä. Golfarina ja urheilijana ehkä, mutta se on eri asia. Ne kannattaa osata erottaa toisistaan. Sillä on paljon suurempi merkitys minkälaisia me olemme ystävinä, vanhempina, puolisoina, sukulaisina, läheisinä ja kanssaihmisinä kuin sillä mitä me tuherramme omissa harrastuksissamme tai työpaikoillamme. Ainakin itse haluan uskoa näin.